Arkkiviholliseni, Minä Itse
Tear down the walls
Wake up the world
Ignorance is not… Bliss
So fed up with the Second best
Our time, Is here and now
I am the enemy
I am the antidote
Watch me closely
I Will Stand up… NOW!
- Arch Enemy: We Will Rise
Tajusin tänään, lopultakin, asian joka voisi olla suuri askel elämässäni oman perheeni kanssa. Viikonlopun pohtimisen jälkeen ymmärsin että pidän omaa perhettäni, vaimoani ja lapsiani, vihollisina itseäni vastaan. Riitatilanteissa olen välittömästi heitä vastaan ja koen heidät hyökkäävinä. Vastustaja tulee nujertaa, mutta kun läheistä ei voi satuttaa, ovat keinoni vähäiset. Puran raivoni esineisiin. Otan käyttöön alhaisimmat hyökkäyskeinot, sanallisen loukkaamisen. Olen todella surkea.
Ei tämä tietysti oma havaintoni ollut, eipä näillä aivoilla mitään tajuta. Vaimoni itse asiassa totesi perjantaina että minä olen heitä vastaan ja että itse luon itselleni “en kuulu joukkoon”-oloa. Olen valittanut usein että koen olevani ulkopuolinen perheestä. Ihmekkös tuo jos teen 13-15 tuntia päivässä töitä enkä ole millään tavalla kiinnostunut muista perheenjäsenistä. Olin yllättynyt vaimoni sanoista mutta jäin miettimään niitä. Muutama tunti sitten hitaissa aivoissani loksahti: “notta ristus, sehän on oikeassa”! Minä pidän heitä uhkaavina ja olen koko ajan heitä vastaan. Miksi helvetissä? Eikö heidän pitäisi olla minun “kotisatamani” ja turvani? Eikö minun pitäisi pitää heidän puoliaan ja olla heidän kanssaan myös silloinkin kun he purkavat pahaa oloaan minuun päin? Ei, ei tämä poika niin hieno mies ole. Tämä poika on surkea munapää joka omaa erityisen heikot kyvyt huomioida toista ihmistä ja jolla ei ole empatiaa enempää kuin jäätyneellä koivuhalolla. Ei tämä susi kykene olemaan laumassa tai jopa lauman johtajana, tämä susi on ikuinen yksinäinen vaeltaja. Aina alakuloinen ja omassa maailmassaan. Tuomittu.
Näppärä aasinsilta seuraavaan topikkiin. Elän lähes koko ajan omassa maailmassani, haavemaailmassa jonka luon musiikin kautta. Kehittelen unelmia ja tavoitteita jotka kuvittelen pian saavuttavani. Jonkin ajan kuluttua tajuan että ei se onnistu ja putoan maan pinnalle, masennun.
AARRGH!! Että ihmisessä voi olla näin paljon vihaa ja raivoa!! Loputon määrä silmitöntä raivoa ja tuhoamisen halua!
Koskahan tämä loppuu? Six feet under.
Alone we die, my frozen angel
Alone we fade away, from this world
Alone you die, my frozen Angel
Alone you fade away, from this world
- Norther: Frozen Angel
Nyt kun voi katsoa taakseen vahan rauhallisemalla mielella, niin huomaa kuinka paljon sissalla on ollut vihaa ja raivoa. Puolitoistavuotta sitten karvensin sieluani muistelemalla menneita. Olin kauhuissani mita kaikkea sita onkaan tullut siedettya. Lapsena fyysista pahoinpitelya ja aikuisena kasittamattomia solvauksia viimevuosiin asti joista moni tayttaisi torkean kunnianloukkauksen kriteerit. Jarkyttavaa, miksi sen on antanut
tapahtua? Ja kaikki ne enemmin tai vahemmin saman kokeneet ystavat?
Sielun karventamisesta jaa arpia sieluun, vai onko se juuri karaisua kun sanotaan “Se mika ei tapa vahvistaa” Olen nyt siina vaiheessa, etta yritan hoitaa sielun arpia. Kaikkihan tietavat miten vaikeeta on saada arvet huomaamattomiksi ja joitakin ei saa pois, arpien kanssa on vaan elettava.
Onneksi viha/raivo on sentaan hellittanyt ja nyt on oltava tarkkaakin tarkempi, ettei sotke itseaan enaa manpulointien, juoruamisien, nimittelyjen ja epamaaraisten maarittelyjen suohon. Hoteikko on niin upottavaa, etta sielta en enaa nouse.
Kylla taa tasta
himpula
tammikuu 29, 2009