Alkoholistiperheen Lapset Lojaaleja Vanhemmilleen – Minä En

Otin vaihteeksi Hellstenin Virtahepo kirjan ja luin pari kappaletta joihin olin tehnyt muistiinpanoja. Hellsten kuvaa “virtahevosta” aiheutuvaa tilaa siten että “perhe kehittää kolme sääntöä, joista kiinnipitämisestä muodostuu sille elinehto: älä puhu, älä tunne, älä luota“. Voiko tuo enää paremmin minuun osua? Minulta puuttuu kyky puhua vaikeista asioista, samoin en tunne ylipäätään oikein mitään. Erityisesti minulta puuttuu empatian kyky. Jos joku läheinen satuttaa itseään, ei se minua välttämättä hetkauta. Kuulostaa brutaalilta. Juuri sitä se on, olen kylmä ja sydämetön, aivan kuten äitini. “Älä luota” osuu myös minuun ja sisaruksiini. Lähtökohtaisesti en koskaan luota keneenkään ja epäilen aina että toisella on jokin juoni tai hän muuten vain kusettaa. En koskaan tunne että toinen olisi hyväntahtoinen ja että voisin luottaa täysin. On aika väsyttävää olla tällainen. Olisi helpompaa olla sellainen joka puhuu, tuntee ja luottaa. Näin sosiaaliset yhteisötkin ottaisivat minut helpommin vastaan.

Hellsten mainitsee että alkoholistiperheiden lasten tiedetään olevan hyvin lojaaleja vanhempiaan kohtaan. Omat sisarukseni ovat erittäin lojaaleja äitiäni kohtaan eivätkä koskaan puhu negatiivisesti kuolleesta isästäni. Voi vitun teeskentelevät apinat! Me ollaan otettu sitä paskaa vastaan vuosia ja ne surkimukset ovat vielä uskomattoman lojaaleja niitä kohtaan jotka tarjosivat surkeat eväät elämälle! Niille jotka pakenivat omaa vastuutaan vanhempina ja kasvattajina.Niille jotka eivät tarjonneet turvallisuutta ja suojelusta, hellyyttä, rakkauden osoituksia, vahvan aikuisen esikuvaa, suoraselkäisyyttä, rehellisyyden esimerkkiä, rohkeutta, moraalia, rajoja ja kaikkea sitä mitä kasvava lapsi vanhemmiltaan tarvitsee. Ei, sen sijaan he tarjosivat meille kodin jossa vallitsi pelon ja kauhun ilmapiiri, yksinäisyys, kylmäkiskoisuus, itsekkyys, valehtelu ja moraalittomuus, lupauksien pettäminen, heikon aikuisen esikuva ja alituinen aineiden kurkkuun kippaaminen. Ja sen paskan jälkeen pitäisi vielä olla lojaali idiootille äidille joka ei kykene edes pahoittelemaan tapahtunutta eikä kykene puhumaan siitä sanaakaan!! Vitun apinat. Ja isästä, joka ei hoitanut vastuutaan isänä ja miehenä ollenkaan, ei saa puhua yhtäkään pahaa sanaa. Surkeat häviäjät. Ja tämän kaiken päälle veljeni soittelee jurrissa ja joka kerta jaksaa kysellä “mitä sinä sitten teet kun äiti kuolee etkä ole edes käynyt sen luona moneen vuoteen”? No hä? Mitäkö teen? En mitään! Minähän en tunne mitään, ei sen ihmisen poistuminen kuviosta minua liikauta. Olen samanlainen kuin hän itse, kyvytön rakastamaan, kyvytön tuntemaan mitään. Minä voin antaa asioita anteeksi mutta sitä en voi sietää että tämäkin, kuten kaikki muutkin erimielisyydet, pitäisi painaa villaisella ja unohtaa. Näin on tehty yli 30 vuotta mutta eipä tehdä enää.

Hellsten toteaa “alkoholistiperheiden lapset ovatkin maailman yksinäisimpiä olentoja. Jos omiin vanhempiin ei voi luottaa, ei helposti voi luottaa maailmassa mihinkään, sillä vanhemmuus merkitsee lapselle “maailman” prototyyppiä. Hyvin sanottu!

Rock & roll.