Terapia Alkoi Uuden Kallonkutistajan Kanssa

Yes! Nyt se alkoi. Uusi elämä. Tältä tuntui eilen päivällä kunnes…

lähti mopedi käsistä oikein tosissaan. Vittu.

Taustaa: minulla oli eilen ensimmäinen aika yksityisen psykiatrin kanssa. Aiemmin kirjoitin yleislääkäristä joka tarjosi nappeja ja oli aika erikoinen kaveri. Eilen siis menin ensimmäisen kerran naispsykiatrin luo ja ensikokemus oli oikein hyvä. Lääkäri oli ensinnäkin ystävällinen ja sopivan etäinen. Tuli heti olo että täällä voi puhua kaiken. Olihan tuo aika hankalaa kun meinasi itku tulla koko 90 minuutin ajan. En osaa itkeä mutta se tuntuu kurkussa.

Lääkäri halusi että kerron mikä minut tuo hänen luo ja mikä mieltä painaa. Kerroin ummet ja lammet, hieman sitä sun tätä tarjoten kuitenkin kohtalaisen selkeän kuvan siitä minkä koen ongelmaksi ja mikä on taustani. En välitä kertoa itse tapaamisesta sen enempää, toistanhan niitä samoja asioita tässä blogissa muutenkin. Haluan mieluummin puhua helvetistä. Siitä sekasorrosta ja pyörremysrskystä mikä päässäni ajoittain tuntuu, viimeksi eilen. Big time.

Tulin kotiin kallonkutistajan luota ja olimme vaimoni kanssa molemmat aika innoissamme siitä että nyt alkoi uusi elämä. Juteltiin sitä sun tätä siitä miten lääkärikäynti sujui. Yhtäkkiä mieleeni tuli eräs asia josta mainitsin. Mielestäni vaimoni käsitti väärin vaikka toki jälkeenpäin ajatellen ymmärrän miten hän asian ymmärsi. Joka tapauksessa siitä mitä hän sanoi alkoi päässäni taas viirata. Homman nimi on se että en kestä että läheinen pettyy minuun tai ei ole tyytyväinen suoritukseeni. Kirjallisuuteen pohjaten kyseessä on ilmeisesti primitiivinen pelko hylätyksi tuolemisesta, joka taasen johtuu siitä että omat vanhempani hylkäsivät minut vähän väliä yksin omien tunteideni kanssa. Tarkoitan tällä sitä että kasvoin lapsuuteni yksin, isän juodessa viinaa ja äidin ollessa itsekseen. Meillä ei puhuttu, ei keskusteltu. Me vain olimme. Isä joi ja äiti oli kylmä kuin koivuhalko. Minä olin yksin, paitsi silloin kun hoidin sikana päissään olevaa isääni keittiön pöydän alla ja kuuntelin hänen itsemurhasuunnitelmiaan. Tuolloin 9-vuotiaana koitin päivästä toiseen ehkäistä häntä tappamasta itseään, pidin hänestä huolta ja pelkäsin menettäväni hänet. Äitini jätti tehtävän minulle, samoin ne tunteet ja pelot joiden kanssa elin.

Takaisin asiaan. Meille siis syttyi riita. Ensin hieman huudettiin ja karjuttiin, pääasiassa minä. Sitten vaimoni meni toiseen huoneeseen. Jonkin ajan kuluttua menin pyytämään anteeksi. Riita jatkui. Otimme toisen asian josta riitelimme. Siinä vaiheessa minulla alkoi taas tulla hullun oireet. Katse lasittuu, kädet puristuvat nyrkkiin. Halu tuhota kasvaa ylitse pursuaviin mittoihin. Minun on P-A-K-K-O tuhota ja hakata jotain. Tunne ei kohdistu keneenkään ihmiseen (onneksi!) vaan esineisiin. Heitän tavaroita, huudan, hakkaan seiniä ja ovia. Viha ja raivo ovat suunnattomia. Pelottavia.

Riita loppui kun vaimoni lähti ulos. Hyvä niin. Lähdin myös itse ja mietin asioita. Häpeä oli jälleen kerran valtava. Tuntuu kuin minulla ei olisi oikeutta elää. Vaimoni ei ansaitsisi tällaista paskaa. Elämä menee pilalle. Lääkärin mukaan pyrin agressiolla kontrolloimaan tilannetta. Lisäksi puran sitä vihaa mikä sisälleni on rakentunut lapsuudessa, eli sitä vihaa mikä minulla on isääni ja äitiäni kohtaan. Sanoi lekuri mitä sanoi, olen jo niin saatanan kyllästynyt tähän kaikkeen. Vittu tämä hajottaa ihmisen atomeiksi. Syö rotan lailla. En jaksaisi enää yhtäkään kohtausta, mutta samalla tiedän että ei ne noin vain lopu. Ehkä terapia joka nyt alkoi voi ne lopettaa mutta ei ne lopu sillä että pyrkii kontrolloimaan itseään.

Pitkä tie edessä, varsin kivinen. Onneksi tielle on nyt kuitenkin jo astuttu, maali on joka päivä lähempänä. Ajoittain tuntuu että olisi parempi olla Tuonelan virralla, matkalla maahan hiljaiseen. Illalla laulaessani lapsille Kari Rydmanin “Niin Kaunis On Maa“, muistui mieleeni että minulla on paikka ja tehtävä maan päällä. Minua tarvitaan ja kaivataan vaikka aina se ei siltä tunnu. Pienet lapseni tarvitsevat minua. Ja minä heitä.