“Isä, äiti on jolukuu taas. On hankittu kuusi ja luntakin on maas. Lahjat on antanut meille pukki, joulun tarinan on lukenut meille ukki. Mutta tuntuu kun jotain meiltä puuttuisi, miksi ihmiset muuten aina suuttuisi. Eikö rakkautta rinnassa läheisen voisi säilyä ylitse joulujen.

Isä, äiti niin hyvä minun on kun on koti lämmin ja elo huoleton, kuitenkin kaukana maailmalla puute on ja tuska, kärsimys kaikkialla. Eiköhän joulun lapsi heille annakaan kodin lämpöä sekä suurta rakkautta. Isä, äiti ehkä rukous yhteinen saisi maailman rauhan ja rakkauden….”

Vanhempien alkoholi ongelmalla
on hintansa.

Sielun karventamisesta jaa arpia sieluun, vai onko se juuri karaisua kun sanotaan “Se mika ei tapa vahvistaa” Olen nyt siina vaiheessa, etta yritan hoitaa sielun arpia. Kaikkihan tietavat miten vaikeeta on saada arvet huomaamattomiksi ja joitakin ei saa pois, arpien kanssa on vaan elettava.

Onneksi viha/raivo on sentaan hellittanyt ja nyt on oltava tarkkaakin tarkempi, ettei sotke itseaan enaa manpulointien, juoruamisien, nimittelyjen ja epamaaraisten maarittelyjen suohon. Hoteikko on niin upottavaa, etta sielta en enaa nouse.

Kylla taa tasta

Ihmiset joihin voisin luottaa, en luota niihinkään. Vaikka nämä luottamuksen arvoiset ihmiset voisivat viedä eteenpäin tällä “eheytymisen tiellä”, jolle ei varmasti loppua näy, niin silti. Sen verran iskostettu tietyt asiat tuonne takaraivoon.

Toisaalta sitten ihmiset, jotka ovat ns. “hyvästä perheestä” tai muuten suht normaaleja eli voivat olla toistensa kanssa normaalissa vuorovaikutuksessa, eivät juuri välitä olla tekemisissä ihmisen kanssa, jolla on liuta ongelmia jo esim. normaalin vuorovaikutuksen suhteen. Ja useasti ei löydä oikein mitään juteltavaakaan ns. terveiden immeisten kanssa.

Sitä helposti “ajautuu” sitten porukkaan, jolla menee myös huonosti. Siis huonosti, vaikka ulkoisesti kaikki pyyhkisikin vallan hyvin. Niissä on jokin magneetti.

Joten, ainoa keino löytää näitä jonkinnäköisiä korjaavia peilejä taitaa olla nämä anonyymiryhmät ja/tai (psyko)terapia, joissa pääsee jollain tavalla käsittelemään näitä asioita. Jo terapeuttiin luottamuksen synnyttäminen on helvetin työlästä. Nooh, aika näyttää mitä siitäkin tulee.

Tsemppiä!

Laheisriippuvan tulevaisuus on kiinni siita kuinka hyvin han pystyy paastamaan irti vanhoista ajattelumalleistaan. Jatkuva itsetarkkailu sosiaalisessa kanssakaymisessa on valttamatonta ja vaikeita tilanteita juuri niiden henkiloiden kanssa, joiden kanssa riippuvuus on syntynyt, ei pitasi valtella. On todellinen riemuvoitto huomata omat uudet ja todelliset kanssakaymisenmuodot. Siina tilanteessa huomaa kuinka suut loksahtavat ammolleen.

Tahan paaseminen on vienyt aikaa viisi tuskallista vuotta. Kehitys ilmeisesti jatkuu ja se jatkuu elamani loppuun asti, mutta nyt rauhallisempana. Menneeseen elamaan palaan silti melkein paivittain, mutta nyt toteamalla vaan elamani olleen tyypillinen sairaan laheisriippuvaisen perheen elamaa. Melkein aina tulee surullinen olo elamattomasta lapsuudesta ja kakista niista mahdollisuuksista jotka eivat saaneet toteutua, linnulta kun katottiin siivet liian aikaisin.