äh, vittu tää ploki-hommeli on perseestä.. kukaan jaksa kirjoittaa. vitut. loppu ny

Yes! Nyt se alkoi. Uusi elämä. Tältä tuntui eilen päivällä kunnes…

lähti mopedi käsistä oikein tosissaan. Vittu.

Taustaa: minulla oli eilen ensimmäinen aika yksityisen psykiatrin kanssa. Aiemmin kirjoitin yleislääkäristä joka tarjosi nappeja ja oli aika erikoinen kaveri. Eilen siis menin ensimmäisen kerran naispsykiatrin luo ja ensikokemus oli oikein hyvä. Lääkäri oli ensinnäkin ystävällinen ja sopivan etäinen. Tuli heti olo että täällä voi puhua kaiken. Olihan tuo aika hankalaa kun meinasi itku tulla koko 90 minuutin ajan. En osaa itkeä mutta se tuntuu kurkussa.

Lääkäri halusi että kerron mikä minut tuo hänen luo ja mikä mieltä painaa. Kerroin ummet ja lammet, hieman sitä sun tätä tarjoten kuitenkin kohtalaisen selkeän kuvan siitä minkä koen ongelmaksi ja mikä on taustani. En välitä kertoa itse tapaamisesta sen enempää, toistanhan niitä samoja asioita tässä blogissa muutenkin. Haluan mieluummin puhua helvetistä. Siitä sekasorrosta ja pyörremysrskystä mikä päässäni ajoittain tuntuu, viimeksi eilen. Big time.

Tulin kotiin kallonkutistajan luota ja olimme vaimoni kanssa molemmat aika innoissamme siitä että nyt alkoi uusi elämä. Juteltiin sitä sun tätä siitä miten lääkärikäynti sujui. Yhtäkkiä mieleeni tuli eräs asia josta mainitsin. Mielestäni vaimoni käsitti väärin vaikka toki jälkeenpäin ajatellen ymmärrän miten hän asian ymmärsi. Joka tapauksessa siitä mitä hän sanoi alkoi päässäni taas viirata. Homman nimi on se että en kestä että läheinen pettyy minuun tai ei ole tyytyväinen suoritukseeni. Kirjallisuuteen pohjaten kyseessä on ilmeisesti primitiivinen pelko hylätyksi tuolemisesta, joka taasen johtuu siitä että omat vanhempani hylkäsivät minut vähän väliä yksin omien tunteideni kanssa. Tarkoitan tällä sitä että kasvoin lapsuuteni yksin, isän juodessa viinaa ja äidin ollessa itsekseen. Meillä ei puhuttu, ei keskusteltu. Me vain olimme. Isä joi ja äiti oli kylmä kuin koivuhalko. Minä olin yksin, paitsi silloin kun hoidin sikana päissään olevaa isääni keittiön pöydän alla ja kuuntelin hänen itsemurhasuunnitelmiaan. Tuolloin 9-vuotiaana koitin päivästä toiseen ehkäistä häntä tappamasta itseään, pidin hänestä huolta ja pelkäsin menettäväni hänet. Äitini jätti tehtävän minulle, samoin ne tunteet ja pelot joiden kanssa elin.

Takaisin asiaan. Meille siis syttyi riita. Ensin hieman huudettiin ja karjuttiin, pääasiassa minä. Sitten vaimoni meni toiseen huoneeseen. Jonkin ajan kuluttua menin pyytämään anteeksi. Riita jatkui. Otimme toisen asian josta riitelimme. Siinä vaiheessa minulla alkoi taas tulla hullun oireet. Katse lasittuu, kädet puristuvat nyrkkiin. Halu tuhota kasvaa ylitse pursuaviin mittoihin. Minun on P-A-K-K-O tuhota ja hakata jotain. Tunne ei kohdistu keneenkään ihmiseen (onneksi!) vaan esineisiin. Heitän tavaroita, huudan, hakkaan seiniä ja ovia. Viha ja raivo ovat suunnattomia. Pelottavia.

Riita loppui kun vaimoni lähti ulos. Hyvä niin. Lähdin myös itse ja mietin asioita. Häpeä oli jälleen kerran valtava. Tuntuu kuin minulla ei olisi oikeutta elää. Vaimoni ei ansaitsisi tällaista paskaa. Elämä menee pilalle. Lääkärin mukaan pyrin agressiolla kontrolloimaan tilannetta. Lisäksi puran sitä vihaa mikä sisälleni on rakentunut lapsuudessa, eli sitä vihaa mikä minulla on isääni ja äitiäni kohtaan. Sanoi lekuri mitä sanoi, olen jo niin saatanan kyllästynyt tähän kaikkeen. Vittu tämä hajottaa ihmisen atomeiksi. Syö rotan lailla. En jaksaisi enää yhtäkään kohtausta, mutta samalla tiedän että ei ne noin vain lopu. Ehkä terapia joka nyt alkoi voi ne lopettaa mutta ei ne lopu sillä että pyrkii kontrolloimaan itseään.

Pitkä tie edessä, varsin kivinen. Onneksi tielle on nyt kuitenkin jo astuttu, maali on joka päivä lähempänä. Ajoittain tuntuu että olisi parempi olla Tuonelan virralla, matkalla maahan hiljaiseen. Illalla laulaessani lapsille Kari Rydmanin “Niin Kaunis On Maa“, muistui mieleeni että minulla on paikka ja tehtävä maan päällä. Minua tarvitaan ja kaivataan vaikka aina se ei siltä tunnu. Pienet lapseni tarvitsevat minua. Ja minä heitä.

Jatketaan samalla linajalla eli Tommy Hellstenin kirjan “Virtahepo olohuoneessa” arviointia ja referointia. Aiemmin olen peilannut kirjan teoreettisia selityksiä omaan elämääni empiriassa, mutta tällä kertaa ajattelin pysytellä pelkässä teoriassa. Läheisriippuvuus on abstrakti termi ja laaja kokonaisuus joten sen määrittely on olennaista jotta koko oppi otetaan edes tosissaan. Katsotaan miten Hellsten sen määrittelee ja mitä itse siitä olen mieltä. Huomioidaan jo tässä vaiheessa että itse en ole mikään asiantuntija tällä alalla, olen bitti-niilo, en edes puoskari.

Hellstenin mukaan läheisriippuvuus syntyy traumaattisen kokemuksen myötä silloin kun siihen liittyy vanhemmuuden puuttuminen. Hellsten tarkoittaa vanhemmuuden puuttumisella lähinnä sitä että isä ja äiti ovat kykenemättömiä syystä tai toisesta “olemaan läsnä” lapselle, ei siis orpoutta. Esimerkiksi isä ei kykene olemaan läsnä lapselle jos hän on voimakkaasti kiinni alkoholissa. Samoin äiti voi olla kykenemätön olemaan läsnä jos hän on kiinni alkoholistin hoitamisessa. Näin lapsi jää tunteidensa kanssa “oman onnensa” nojaan.

Läheisriippuvuus tulee englanninkielisestä termistä co-dependency eli kanssariippuvuus. Termi sai alkunsa Yhdysvalloissa alkoholistien hoidon piirissä kun huomattiin että jotkut alkoholistien läheiset “sairastuvat kanssa”. Hoitoa saivat aluksi ihmiset jotka luettiin ryhmään “aikuiset alkoholistien lapset” mtuta myöhemmin hoitoon hakeutui myös ihmisiä joiden perheissä esiintyi esimerkiksi insestiä, mielisairautta, ahdasmielistä uskonnollisuutta, työnarkomaniaa ja väkivaltaisutta.

Hellsten määrittelee läheisriippuvuuden suomeksi seuraavasti:

“Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon”.

Määritelmä pitää sisällään viisi elementtiä joista läheisriippuvuus rakentuu:

- voimakas ilmiö

- ilmiön läheisyys

- kykenemättömyys käsitellä ilmiötä

- sopeutuminen

- sairaus tai sairauden kaltainen tila

Täytyy myöntää että minulle nämä viisi läheisriippuvuuden muodostavaa tekijää ovat varsin abstrakteja. Ymmärrän toki mitä Hellsten noilla tarkoittaa mutta määritelmänä tämä on jokseenkin löyhä. Ehkäpä läheisriippuvuuden määrittely onkin vaikea tehtävä koska ilmiönä läheisriippuvuus on erittäin monisyinen. Olen miettinyt millä perusteella minun voisi sanoa olevan läheisriippuvainen sen sijaan että toteaisi minun olevan “jotenkin muuten vinksahtanut”? Mikä on se peruste jolla minun voidaan olevan läheisriippuvainen? Ehkäpä sitä ei oikein koskaan voi eksaktisti perustella mutta jokin selitys käyttäytymiselle toki on oltava.

Näin Hellsten siis määrittelee termin “läheisriippuvuus”. Jatkan seuraavassa postauksessa läheisriippuvuuden tuntomerkeistä. Nyt on aika mennä nukkumaan..

Gute Nacht!

Väsyttää aivan tautisesti. Pitäisi kai nukkuakin välillä. No mutta eihän hullut nuku. Ne valvovat ja “kukkuvat” kaikki yöt ja kävelevät päivisin lasittunein silmin.

Jees, jees. Vaihteeksi muutama parempi päivä takana. Saapa nähdä kauanko parempaa fiilistä kestää..

Kello käy taas hullua vauhtia. Just äsken istahdin tähän penkkiin ja monta tuntia on jo kulunut.

Eiköhän tää kirjoittelu tältä illalta ollut tässä. Nyt nukkumaan.

Tear down the walls
Wake up the world
Ignorance is not… Bliss
So fed up with the Second best
Our time, Is here and now

I am the enemy
I am the antidote
Watch me closely
I Will Stand up… NOW!

- Arch Enemy: We Will Rise

Tajusin tänään, lopultakin, asian joka voisi olla suuri askel elämässäni oman perheeni kanssa. Viikonlopun pohtimisen jälkeen ymmärsin että pidän omaa perhettäni, vaimoani ja lapsiani, vihollisina itseäni vastaan. Riitatilanteissa olen välittömästi heitä vastaan ja koen heidät hyökkäävinä. Vastustaja tulee nujertaa, mutta kun läheistä ei voi satuttaa, ovat keinoni vähäiset. Puran raivoni esineisiin. Otan käyttöön alhaisimmat hyökkäyskeinot, sanallisen loukkaamisen. Olen todella surkea.

Ei tämä tietysti oma havaintoni ollut, eipä näillä aivoilla mitään tajuta. Vaimoni itse asiassa totesi perjantaina että minä olen heitä vastaan ja että itse luon itselleni “en kuulu joukkoon”-oloa. Olen valittanut usein että koen olevani ulkopuolinen perheestä. Ihmekkös tuo jos teen 13-15 tuntia päivässä töitä enkä ole millään tavalla kiinnostunut muista perheenjäsenistä. Olin yllättynyt vaimoni sanoista mutta jäin miettimään niitä. Muutama tunti sitten hitaissa aivoissani loksahti: “notta ristus, sehän on oikeassa”! Minä pidän heitä uhkaavina ja olen koko ajan heitä vastaan. Miksi helvetissä? Eikö heidän pitäisi olla minun “kotisatamani” ja turvani? Eikö minun pitäisi pitää heidän puoliaan ja olla heidän kanssaan myös silloinkin kun he purkavat pahaa oloaan minuun päin? Ei, ei tämä poika niin hieno mies ole. Tämä poika on surkea munapää joka omaa erityisen heikot kyvyt huomioida toista ihmistä ja jolla ei ole empatiaa enempää kuin jäätyneellä koivuhalolla. Ei tämä susi kykene olemaan laumassa tai jopa lauman johtajana, tämä susi on ikuinen yksinäinen vaeltaja. Aina alakuloinen ja omassa maailmassaan. Tuomittu.

Näppärä aasinsilta seuraavaan topikkiin. Elän lähes koko ajan omassa maailmassani, haavemaailmassa jonka luon musiikin kautta. Kehittelen unelmia ja tavoitteita jotka kuvittelen pian saavuttavani. Jonkin ajan kuluttua tajuan että ei se onnistu ja putoan maan pinnalle, masennun.

AARRGH!! Että ihmisessä voi olla näin paljon vihaa ja raivoa!! Loputon määrä silmitöntä raivoa ja tuhoamisen halua!

Koskahan tämä loppuu? Six feet under.

Alone we die, my frozen angel
Alone we fade away, from this world
Alone you die, my frozen Angel
Alone you fade away, from this world

- Norther: Frozen Angel

Otetaas aihe joka on minulle tuttu ja josta riittää kerrottavaa. Näitä samanlaisia tarinoitahan tähän maahan mahtuu tuhansia, ei tämä mitään uutta ja erikoista ole. Tästä kuitenkin kannattaa puhua. Aihe on siis “lapsi alkoholistiperheessä”.

Tommy Hellsten, jota usein siteeraan, puhuu tästä aiheesta kirjassaan “Virtahepo Olohuoneessa”. Hän sanoo “alkoholismi on moraalittomuutta, tahdonvoiman puutetta, selkärangattomuutta ja pahuutta. Se on elämässä epäonnistumista, riman alittamista ja toisen luokan kansalaisuutta“. Aika kovaa tekstiä.. Hellsten jatkaa, “alkoholismin käsittäminen moraalittomuudeksi johtaa syvenevään häpeään ja omanarvontunnon laskuun niiden ihmisten kohdalla jotka sairastavat alkoholismia“. Oman alkoholisminsa ymmärtäminen moraalittomuudeksi siis johtaa usein noidankehään jossa omanarvontunne heikkenee ja jota täytyy lääkitä viinalla jonka jälkeen omanarvontunne jälleen heikkenee, jne.

Alkoholismi lienee vaikea määriteltävä, mutta sen verran paljon tuossa edellisessä oli tuttua että voin tältä seisomalta todeta isäni alkoholistiksi. Tästä pääsemme siihen että voin todeta kasvaneeni perheessä jossa toinen vanhemmista on alkoholisti. Toinen sitten olikin tunnekyvytön kuin koivuhalko, mutta se onkin jo toisen postauksen aihe. Todetaan siis se että sain onnekseni varttua alkoholismintäyteisesssä perheessä jossa myös naapurit ja sukulaiset edustivat samaa hilpeää seurakuntaa.

Otetaanpa taas pätkä Hellstenin kirjasta. “Voidakseen alkoholisoitua ihmisen on ‘valittava’ alkoholi eikä esimerkiksi taloudellisen vastuun kantaminen perheessä“. Heh.. isäni kyllä piti omista rahoistaan huolta, olihan hänen rahoitettava juomisensa. Hellstenin lauseessa vaihtaisin taloudellisen vastuun vaikkapa perheen, eli puolison ja lasten, huomioimiseen ja perheen yhteenkuuluvuuden, turvallisuuden ja onnellisuuden luomiseen. Eli sen sijaan että keskittyisi perheeseensä, omiin lapsiin ja puolisoonsa ja koko perheen välisten suhteiden rakentamiseen, ihminen valitsee alkoholin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että ihminen laittaa kaiken mahdollisen aikansa ja voimavaransa alkoholin lipittelyyn. Tiedän tämän erittäin hyvin koska ilman perhettäni joisin ihan helvetisti. Vuosia sitten 2-3 viikon putkeen juominen ei ollut minulle mikään ongelma. Aamulla herätessäni vedin suoraan pullosta viinaa ja laitoin hevit soimaan. Onneksi se aika on jo kaukana. Noh, on niitä muitakin addiktioita kuten edellisessä postauksessa mainostin. Minä olen riippuvainen työstä, minun on tehtävä koko ajan jotain. Minun on erittäin hankalaa käsitellä vaikeita asioita ja ilmeisesti pakenen niitä tekemällä töitä.

Hellsten jatkaa, “ihminen, joka on menettänyt alkoholinkäytön hallintakykynsä on itse asiassa menettänyt myös koko elämänsä hallintakyvyn“. Tämä on ilmiselvä kuvaus veljestäni. Mies epäonnistui parisuhteessaan totaalisesti, eikä juuri sen paremmin lastensakaan kanssa. Hemmo kieltää ongelmansa viinan kanssa eikä näe metsää puilta.

Hellsten kuvaa hienosti miten häpeän myötä perheen puoliso rakentaa kulissit jotta totuus ei paljastuisi “kyläläisille”. “Vaimo on pian tyypillisessä burn out-tilassa, jossa hänen elämänsä keskipisteenä ja ainoana huolena on hänen juova miehensä. Hän on menettänyt oman identiteettinsä ja elämänsä. Tämä johtaa siihen että hänen voimavaransa ovat yhtä lailla sidotut alkoholismiin kuin miehenkin voimavarat. Hän ei kykene olemaan länsä lapsilleen. Sekä äiti että isä katoavat perheestä. Isän voimavarat on sidottu alkoholiin ja äidin voimavarat on sidottu alkoholistiin“. Näin meidän “kotonamme” kävi sen jälkeen kun isäni sai ensimmäisen sydänkohtauksen ja jäi eläkkeelle. Pahin vaihe ajoittui vuosien 83 ja 86 välille, aikaan jolloin minä olin 9-12 vuotta. Koko tuon ajan elin kauhun ja pelon keskellä, peläten joka päivä isäni kuolemaa. Varaston ovea avatessani pelkäsin joka kerta näkeväni isäni roikkuvan köydestä tai makaavan lattialla haulikko vierellään. Miksi? Koska hän aina päissään sitä suunnitteli. Tuona aikana olivat illat synkkiä ja aamut toivottomia. Helvetillistä aikaa.

Vittu. Että ihmistä sitten osaa vituttaa. Uskomatonta miten meidän perheessämme kaikki viikonloput menevät vituiksi, ihan pelkästään minun oman toimintani vuoksi. Joo, tässä en puhu läheisriippuvana vaan ihan sivullisena tarkastelijana. Toki syytän kaikesta itseäni ja vain itseäni, mutta kyllä sivusta seuraaja voisi helposti todeta että minä aiheutan nämä konfliktit omalla toiminnallani ja näistä konflikteista juontuvat meidän masentavat ikävät viikonloppumme.

Kävipä tässä taasen niin että tein liikaa töitä ja sivuutin perheeni kokonaan. Olen palkkatyössä mutta sen lisäksi olen yrittäjä. Minulla on start-up firma joka jolla on kovat tavoitteet. Teen töitä päivällä ja yöllä, ajatukset ovat koko ajan joko palkkatyössä tai omassa firmassa. Kun herään aamulla mietin ensimmäiseksi firman kehittämistä. Saatan jopa unohtaa lasten aamupalan kun ajatukset laukkaavat yrittämisessä. Illalla kotiin tullessa on mielessä vain firma ja sitä jatkuu siihen asti että kaikki menevät nukkumaan. Sen jälkeen valvon aika myöhään ja teen töitä. Sairasta.

Olen lanseerannut uutta tuotetta viimeiset 2 kuukautta. Koko sen ajan olen tehnyt töitä noin 15 tuntia per päivä, joka ainoa päivä. Minulla on suorastaan sairas kiihko tehdä ne työt jotka auttavat saavuttamaan tavoitteeni. Sen jälkeen on tarkoitus levätä mutta toki tunnen itseni ja tiedän että sen jälkeen syntyy uusi idea ja uudet tavoitteet. Olen työnarkomaani. En osaa “vain olla” vaan minulla on pakonomainen tarve tehdä töitä, ja iän myötä se vain pahenee. Ennen harrastin kaikenlaista, nykyäään en mitään. Teen töitä ja näytän zombielta. Hullun hommaa. Riivattu.

Luin Hellstenin kirjasta “Virtahepo Olohuonessa” pätkän työnarkomaniasta. Hemmo osuu oikeaan. Tekstiä on aika ikävä lukea. Siitä tietää että on satuttanut puolisoa ja perhettä itsekkäällä työhön keskittymisellä. Ja kun syyllisyyden tunne läheisriippuvalle on myrkkyä, päästään tästä näppärästi pirulliseen noidankehään joka tuntuu vetävän syvemmälle ja syvemmälle ja johon ei tunnu olevan muuta lääkettä kuin viina ja haulikko. Aivan vitun syvältä.

Mitäpä Hellsten sanoo työnarkomaniasta? Hänen mielestään työnarkomania on keskeisesti läheisriippuvuuteen liittyvä ilmiö. Hän nimittää sitä suoritusvimmaksi, ilmiöksi jossa “ihminen etsii omaa arvoaan pelkästään tekemisen, suoritteiden kautta“. Työnarkomaani voi Hellstenin mukaan viettää työssään jopa 12, 14 tai 16 tuntia. Minusta tuolla tuntimäärällä ei ole mitään merkitystä, enemmän merkitsee se miten paljon valveillaoloajasta henkilö miettii työhönsä tai yritykseensä liittyviä asioita eli “elää omassa maailmassaan”. Minulla tämä on käytännössä lähes koko valveillaoloaika. Vaikka muut ympärillä puhuvat innoissaan omia juttujaan, minä vaikutan kuuntelevalta mutta todellisuudessa minua ei kiinnosta paskan vertaa vaan ajattelen samalla teknisen ongelman ratkaisua, tuotteen markkinointia, verkostoitumista tai liiketoiminnan muuta kehittämistä.

Hellstenin mukaan työnarkomaanin työ johtaa hänet “laiminlyömään itseään, omaa terveyttään eikä hänellä ole lainkaan toimivia ihmissuhteita“. Voi Luoja miten oikeaan Minähän en edes tiedä mitä “toimiva ihmissuhde” tarkoittaa. Hellsten jatkaa “hän laiminlyö myös perhettään, vaimoaan ja lapsiaan, mutta ei useinkaan ole tästä tietoinen”. Tämä jos mikä on hyvin sanottu! Vaimoni sanoo usein että en huomaa perhettä, häntä ja lapsia. En kuulemma ole heidän kanssaan enkä ole kiinnostunut. Kaikesta tästä minä olen ihmeissäni enkä tajua mitä hän tarkoittaa! Ajattelen itse “miten niin”? En siis edes ymmärrä että laiminlyön perhettäni! Voi vittu, ja kaikkea sitä laiminlyöntiä jonka olen tehnyt ei saa tekemättömäksi. Voi vittu että osaakin vituttaa. Vittu!

Heh.. hieman huvittaa kun lukee mitä Hellsten sanoo. “työnarkomaani on ihminen, joka saattaa salakuljettaa työhönsä liittyviä papereita perheensä yhteiselle lomalle. Siellä hän voi salaa tehdä töitä vaikka on luvannut vaimolleen että tällä kertaa pitää oikeasti lomaa“. Arvaa missä itse olen juuri nyt tätä kirjoittaessa. Mökillä poikani kanssa, olemassa muka kahdestaan palseni kanssa. Joopajoo. Vein tutkimuspapereita mukanani jopa lomallemme Kanarian saarille. Siellä sitten luin niitä aina tilaisuuden tulle ja tein muistiinpanoja. Oikeasti minua tämä hävettää mutta tässä virtuaalimaailmassa voi kirjoittaa vapaasti koska kukaan ei koskaan tule tietämään kuka olen.

Hellsten jatkaa “ollessaan yöstä irti työnarkomaanilla ei ole mitään. Hän on rauhaton, levoton ja eikä keksi mitään tekemistä. Hänen mielensä askartelee työhön liittyvien asioiden parissa. Hän ei kuule mitään mitä hänelle puhutaan, hän on poissaolevan tuntuinen eikä hän ole läsnä“. Uskomatonta. Ihan kuin Hellsten kirjoittaisi minusta. Hellstenin mukaan työnarkomaani kaikesta “uurastuksestaan” huolimatta ei saa aikaan tuloksia. Näin on. Itsekin olen huomannut että suurin osa tavoitteistani ei täyty ja sen vuoksi turhautuneena kehittelen uudet tavoitteet.

Mielenkiintoista on että työnarkomania on addiktion muoto joka ei sisällä sosiaalisen häpeän muotoja, kuten alkoholismi. Itse asiasas tässä meidän kulttuurissamme työnarkomaniaa pidetään jotenkin sankarillisena, “kovana uurastamisena”. Sosialismin rippeitä tuokin. Arvostan itse enemmän henkilöä joka on onnistunut rakentamaan itselleen passiivisen tulonlähteen ja nauttii vapaa-ajasta. Koska tuota ilmiötä pidetään jokseenkin “sankarillisena”, on työnarkomaanin vaikea tajuta sitä ongelmaksi.

Narkomanian hoitaminen on vaativaa koska se vaatii asenteiden voimakasta muutosta. Se edellyttää uutta ja syvällistä kiinnostusta omista tarpeista ja tunteista. Toipuvan tulisi panostaa uudella tavalla perhe-elämään ja läheisiin ihmissuhteisiin. Ensimmäisellä sijalla tulisi olla oman itsen hoitaminen, sen jälkeen perhe ja harrastukset ja lopuksi työ. Toki työtä voi tehdä jatkossakin suurella innolla ja motivaatiolla, mutta sitä ei tulisi tehdä oman terveyden, perheen ja läheisten kustannuksella.

En usko että toivun koskaan.

Jes! Tänään oli hyvä päivä! Minulla ei mennyt hermo KERTAAKAAN koko päivän aikana, vaikka vaimon kanssa perinteisesti otettiin hieman yhteen. Onnistuin koko päivän hillitsemään kiukkuni ja pitämään itseni kasassa. Tyytyväisyys oli luettavissa vaimon kasvoilta illalla, hänhän nimittäin inhoaa yli kaiken minun “sekopäistä käyttäytymistä”. Noh, olenhan minä varmasti aika väsyttävä.

Huomenna taas Euroopan väsyttävin kokous duunissa. Pitäisi kai lähteä nukkumaan..

On ollut reippaasti työhommia joten jäi kirjoittelu parilta päivältä väliin. Noh, back in business taas, kellokin käy taas kohti kolmea aamuyöstä.. Ihmiset nukkuu ja meikäpoika naputtaa (helvetin)konetta.

Tuli luettua aikoinaan Tommy Hellstenin “Virtahepo Olohuoneessa”. Hyvä kirja. Monet esimerkit osauvat myös omalle kohdalle. Kirjoittajan tekstiin on niin helppo samaistua. Kirjasta voisi tehdä oikein kunnon arvioinnin, mutta kun pitäis käydä jo nukkumaan niin tyydyn ottaan pari kiinnostavaa kohtaa esille.

Hellsten väittää että lapsi peilaa tunteet vanhemman kasvoista (nimittää peiliksi), kuten vihan, surun, ilon, yksinäisyyden, jne. Vain sen minkä vanhemmat ovat saaneet itselleen omilta vanhemmiltaan, he kykenevät peilaamaan myös lapselleen. Näin tapahtuu myös kun on kyseessä tapeet: turvallisuuden tarve, arvostuksen tarve, läheisyyden tarve, hyväksytyksi tulemisen tarve, jne. Mielenkiintoista. Mielestäni minulta on jäänyt lähes kaikki tuo em. saamatta! Isä keskittyi juopotteluun yksinään ja äiti oli kylmä kuin koivuhalko pakkasaamuna. Minä elin yksin ilmain “peiliä” josta nuo tunteet ja tarpeet olisin voinut saada. Noh, nyt herää kysymys: kykenenkö antamaan näitä omille lapsilleni? En! Olen paljolti samanlainen kuin äitini, kylmä, itsekäs ja raivoava. Vittu. Hävettää. Ja sukulaiset ihmettelevät miksi en ole kiinnostunut soittelemaan äidille ja jaarittelemaan tyhjänpäiväisyyksiä. Noh, itse olen vastuussa omasta elämästäni ja itse voin itseäni kehittää. Vaikka lähtötilanne vituttaakin niin olen optimistinen jatkuvista vastoinkäymisistä ja takapakeista huolimatta. Onneksi jostain on minuun syntynyt voimakas yritteliäisyys ja tavoitteellisuus. Ilman niitä voisi olla asiat huonosti.

No joo, piti kertoa toinenkin juttu mutta jääköön ensi kertaan. Kello on jo puoli kolme ja tytär tapaa herätä kuudelta.. Aamun tullen kävelee itse Zombie, elävä kuollut, toimistoon tuijottaan lasittunein silmin monitoria..

Gute Nacht.